Hieman happihyppelyä

Elina kyseli lenkkiseuraa itselleen ja koiralleen, mutta meinasi kuitenkin mokoma jäädä selkäänsä potemaan. Ei käy! Jo isoisille sanottiin, ettei saa jäädä tuleen makaamaan ja jos iskias korventaa kroppaa, sama homma. Ylös, ulos ja kevyesti tassua toisen eteen on paras lääke.

Tulivat Turren kanssa meille eikä vahtikoira älynnyt ollenkaan. Mitä lie miettinyt? Oli mitä oli, mutta ne aatokset haihtuivat tuuleen kun päästiin reissuun. Jatsilla oli ollut Turrea kamala ikävä, koska oli äänessä ensimmäiset kaksi kilometriä sanoisinko taukoamatta. Jos Turre yritti esittää jotain mielipidettä, vastauksena oli kahta kauheampi haukkuryöppy. Samoin jos se jäi jälkeen nuuskimaan jotain, Jatsi hyökkäsi komentamaan mukaan. No, naapurit ainakin kuulivat, missä meidän seurue eteni.
Välillä heitettiin keppiä pellolle ja siinä vaiheessa Turre pääsi pätemään pitkillä jaloillaan. Jatsilla ei ollut mitään jakoja ehtiä kepin perään. Sanonta "kämmertää kuin karhu paskalla" kuvasi Jatsia aika hyvin ja Turre loikki kuin gaselli ohi.
Matkan varrella ihasteltiin hevosia ja Turrekin suhtautui niihin oikein fiksusti.

Lenkin jälkeen vähän tokoiltiin. Seuraamista ei voi liikaa treenata, ainakaan meidän tahdilla. Hissukseen ja tarkkana, siinä kai se resepti hyvin pitkälle on. Otin myös luoksetuloa, jossa oli pientä hidastelua havaittavissa.
Laitoin Jatsin sisälle, ettei häiritse liikaa Turren treenejä. Kyllä sitä harmitti! Avasi se riiviö oven ihan periaatteen vuoksi, kun hänet muka hylättiin.

On se vaan kiva käydä lenkillä välillä jonkun kanssa eikä aina vaan yksin.

Sitten sujuvasti asiasta ulkoavaruuteen.
Olen tässä jonkin aikaa jo naureksinut erästä asiaa, että miten voi olla ihmisellä pitkä piuha!
Tykkään paistaa kakkuja ja muita paakkelseja, mutta täytekakkupohjat on järkejään menneet pilalle. Ne ovat paistuneet keskeltä reilusti koholle ja siitä on sitten joutunut sipaisemaan kunnon lätyn pois, että kakun saa tasaiseksi ja sievästi täytettyä.
Tammikuun lopulla eli oman ja Aten synttäreiden alla mietin tuota juttua kun oli taas kakuntekoaika. Viimeinkin alkoi lanttu viipaloitua! Jos kakusta tulee aina samanlainen, vaikka resepti vaihtuu, niin mikä se on joka ei vaihdu? Aivan oikein. Siitä paikasta säntäsin kauppaan uutta vuokaa ostamaan.
Tadaa! Eipä tarvinnut testikappaleen kallistuskulmaa vatupassilla syynätä. Silmäpuoli sonnikin olisi nähnyt jo persesilmällään, että tämä kakku on itse täydellisyys.
Että näin. Elon laskuopin mukaan 19 vuotta olen sillä samalla vuoalla kakkuja tehnyt ja tuskaillut kun ei onnistu. Jos joku uskaltaa tunnustaa omaavansa jossain asiassa vielä huonomman hoksan, onnittelut hänelle! Lippu salkoon ja papukaijamerkki poskeen! Meillä syödään tästedes säännöllisen muotoisia täytekakkuja.

Kommentit

Elina sanoi…
Hyvä oli reissu! Kipu koittaa kuitenkin sieltä akillesjänteestä taas ylös päin hiipiä, ei pöljä tajunnu varpaiden kautta ulkoavaruuteen kadota kuitenkaan :(

Sieluni silmin näen edelleen noiden höpelöiden lumihangessa kisailun, olipa epäreilu koitos :)
Hanna P sanoi…
No voihan tuskanpaikka! Venyttelykin vois auttaa, jos vaan suinkin kärsii tehä. Kyllä se siitä.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Koiraa luulin pyytäneeni, mutta mitä sainkaan

Ykkönen, kakkonen, hevosmies Makkonen...

Taiteentäyteinen viikonloppu Imatralla