Sinne se nyt lähti...

Esikoiseni, Kimmo-kullannuppu. Koulunkäynnin pitkää tietä taivaltamaan. Taas yksi elämän rajapyykki saavutettu.

Ope on kiva ja kaikki luokkakaverit tuttuja eskarista. Mikäs sen mukavampaa, kun ei tarvitse heti kokea samaa paniikkia kuin äitinsä, joka ei tuntenut vastaavassa tilanteessa ketään.
Saivat aapiset, reissuvihkon ja kaikenlaista aanelossaastaa täytettäväksi ja palautettavaksi.

Menin Aten kanssa tienhaaraan vastaan, mihin kuljetettavien taksi seisahtui.
Pojat ovat monesti valittaneet, kun ei ikinä ajeta linja-autolla. Nyt Kimmolla sitä lystiä riittää ja parin vuoden päästä Atellakin. Huomenna saatan koululaisen tienhaaraan ja katsellaan ensi viikolla, joko pärjää itsekseen. Siitä se lähtee. Naapurin Paavon kanssa saa melkein puolet matkasta kulkea.

Jatsi jäi tänään pikkuisen paitsioon, mutta iltasella kävin pienen lenkin ja otin vähän pihatottista sen perään. Höppänä riemastui, kun nakkasin treeniliivin päälle. Kyllä se on ihana kun jaksaa iloita näistä hommista, olipa ympäristö mikä tahansa.
Seuraaminen ei ollut kovin nättiä tuon intoilun takia kun pyrki kovin edistämään. Muuten hyvä. Luoksetuloissa riitti vauhti lähes loppuun asti.