keskiviikko 5. elokuuta 2009

Tarinasuonta nykii, vaikka mitään ei tapahdu

Miten ennen kännyköitä tultiin toimeen? Ei tiedetty kuka soittaa ja vastata vaan piti.
Voi kammotus sentään tätä nykyaikaa. Jos luurin näytössä näkyy "tuntematon" , hyvä ettei koko paholaisen vehje lennä seinään tai vessanpyttyyn.
En puhu itsestäni enkä kenestäkään tutustani. Ne on aina ne muut, jotka on outoja. Mahdolliset anonyymit mahdollisilla keskustelupalstoilla.

Entäs oma rauha? Ennen vanhaan, jos halusi nukkua rauhassa, nappasi piuhan seinästä irti. Nykyään tuntuu olevan vaikeampaa painaa yhtä nappia, jolla kännykän saa vaikenemaan. Kuka pitää itseään tärkeämpänä, se joka tekee niin vai se joka ei tee?
"Olen tärkeä ja haluan olla tavoitettavissa, vaikka sitten päiväunien uhalla."
"Minäpä olen tärkeämpi ja pistän luurin kiinni. Soittaa ne uudestaan jos on asiaa." Vai olenko sittenkin vain itsekeskeinen ja röyhkeä?

Entäs se kiire? Vaanii joka nurkan takana.
Itselläni ei ole puhelimessa koputustoimintoa, eikä tule. Parempi nimi sille olisi hoputus. Minusta on mukavampi suhtautua kaikkiin soittajiin samanarvoisella kunnioituksella.
"Sori, joku toinen soittaa, palataan asiaan." Klik. Jäipä kesken asia mikä tahansa.
Jos soitan jollekin, jonka puhelin alkaa koputtaa, nakkaan omani vaikka siihen edellämainittuun seinään, kunhan se vaikenee. Korvani on pahasti allerginen kaikille näistä:
"Henkilö, jolle soitit, puhuu toista puhelua. Odota sulkematta puhelinta."
Ja ärrrsyttävääkin ärsyttävämmällä, brittiläistäkin brittiläisemmällä aksentilla "The person you are calling is speaking on the phone. Please hold."
Och samma på svenska.
Anteeksi, sorry ja ursäkta. En halua olla häiriöksi enkä odota. Soitan uudestaan, koska aikaa on ja kalenterissa on lisää.

Meni taas niin alta lipan ja ohi riman kuin mahdollista. Joskus vain täytyy avautua. Arvoisat lukijat, säästän teidät näiltä jaarituksilta ja avaan sen joutavien jorinoitten blogin. Heti huomenna. Ehkä. Probably. Kanske.

Ei kommentteja: