Hippasen verran höpinää

Katsoin eilen elokuvan Linnunradan käsikirja liftareille. En oikein pysynyt juonessa mukana (jos sitä yleensä oli), mutta kirjana voisi olla periaatteessa mielenkiintoinen. Päällimmäinen asia, joka leffasta jäi mieleen oli päähenkilön teenhinku. Joka paikassa olisi pitänyt olla teetä tarjolla. Luen tällä hetkellä kirjaa, jossa brittinainen on jenkeissä ja tapaa siellä brittipariskunnan. Mistäpä muusta tulee puhe kuin teestä. Aamutee, päivätee, iltatee ja heidän klassinen kello viiden tee, joka ilmeisesti menee tärkeysjärjestyksessä kaiken muun edelle. Teetä iloon, suruun, kaipaukseen, krapulaan, lääkkeeksi ja lohduksi. Britit ja tee on jotain, mikä perusteellisuudessaan hämmästyttää. Mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että britit syntyvät teetä suonissaan. Koska se ei ole paras mahdollinen aine suorittamaan varsinaista tehtäväänsä, tee vaihtuu vereksi vauva-aikana, mutta jälki jää soluihin muistuttamaan, mistä brittiläisyydessä on kysymys. Heidän täytyy juoda teetä koko lopp...

Kävimme tyttöjen kanssa istuskelemassa Oulun Toripolliisin jalanjuuressa tarkoituksena ottaa yhteiskuva. Koska kyseessä on kaksi aussieta, homma ei ollut itsestäänselvyys. Kiitos Satulle kuvaamisesta ja Virpille avustuksesta. (Osaa kuvista on rajattu jälkeenpäin koirien ilmeitten takia. Klikkaamalla saa isommaksi.) "Jatsi! Hippa! Huhuu!" Mitä? Missä? Mamma on tässä, mitä väliä? Niin onkin! Onkohan sillä meille nameja? "Hei! Fiuiit! Täällä!" Ai näinkö pitää olla? No voip... Kutittaa just tuo panta! "Haloo! Kattokaa nyt tänne!" Minä en ainakaan kato. En minäkään. "Kis kis kis, sssshhh!!" Täh? Hippa hei... Mitä muka?     Ai siellä on jotain tyyppejä! Onkohan niillä meille nameja? Usko vaan. Huijaavat kuitenkin. Älä oo Jatsi aina niin kyyninen pessimisti. Huijasivat. Olit oikeassa. Moon aina. Että siitäpä passaa valita parhaan tai vähiten omituisen.

Tosin tällä kertaa yhden yön pikamatkalla. Lentokoneeseen piti mennä autolla ja reitti oli niin ahdas ja sokkeloinen, että annoin kuskin (taisi olla Marko, tai sitten joku muu) sompailla ja näytin ohjeita. Minua työnnettiin pyörätuolissa, mutta kesken kaiken piti kiivetä paksua köyttä pitkin kattoon. Ihmiset ihmettelivät, että miksi se ei voi kävellä, mutta kykenee kiipeämään. Lopulta selvisin matkustamoon, mutta sekin oli sokkeloinen ja niin epälooginen, etten löytänyt paikkaani. "Turvavyöt kiinni, kone lähtee", sanoi lentoemäntä. "Ei vielä, en ole omalla paikallani!" Löysin paikkani ja liput tarkistettiin vasta tässä vaiheessa. Lompakkoni oli täynnä pientä sälää, lippua ja lappua jos jonkinmoista. Yritin seuloa tärkeät vähemmän tärkeistä, mutta sormet eivät totelleet. Lopulta löysin lentoliput, jotka sekoittuivat kahvilakuitin näköisiin lappuihin, jotka taas olivat pääsylippuja jonnekin muualle ja siksi tärkeitä säilyttää. Perillä olivat pojatkin mukana...

En oikein ole tajunnut Ikea-hypetystä, mutta en tajua montaa muutakaan yleisesti ihmisiä villitsevää juttua. Niin vain kävi, että perjantaina minäkin menetin Ikea-neitsyyteni. Oikeastaan tämä oli toinen kerta, mutta ensimmäistä ei lasketa. Se tapahtui puoli elämää sitten kun olimme menossa jonnekin tapahtumaan ja tarvitsimme retkituolit sinne. Vantaan Ikea oli matkan varrella joten ostimme sieltä ne tuolit, ja tähän olisi kelvannut mikä tahansa kauppa. (Tuolit löytyivät heti ovenpielestä, mutta tuumasin jo silloin että kaikenlainen kauppa kun kassoja ei tuntunut löytyvän millään. Koko liike piti kiertää ja ei semmoinen sovi minun hipiälle.) Alkuperäinen idea lähteä koko kauppaan oli peräisin Miimiltä, joka oli löytänyt Ikeasta todella kätevät laatikot koirien nappuloille. Kas näin: Säästäähän se pienessä komerossa tilaa kun nappulat ovat päällekkäisissä laatikoissa sen sijaan että lojuisivat vierekkäisissä säkeissä. Kiitos Miimille tästä vinkistä. Pekka kävi jokin aika sitte...

Huomasin tuossa vanhoja tekstejäni selaillessa, että blogi täytti tämän kuun alussa kuusi vuotta. Marihan se minut tähän silloin yllytti ja samaan aikaan yllytti myös facebookiin. Sieltä olen kaksi kertaa lähtenyt lätkimään, mutta palannut takaisin. Blogia en ole samalla tavalla hylännyt, muuten vaan olosuhteista johtuen on tekstiä tullut milloin useammin, milloin harvemmin. Maailma muuttuu, vaikkei haluaisikaan. Minä lukeudun niihin kehyksen jarruihin, jotka haluaisivat asioitten pysyvän ennallaan. Ennenhän kaikki oli paremmin. Ennen blogissa oli kommentteja ja suoranaista keskustelua. Nykyään kaikki keskustelu on facessa ja sinne se häviääkin. Se on hetken lapsi, kuin päivän lehti joka aamulla luetaan ja illalla toimii uuninsytykkeenä. Seuraavana päivänä ei enää muista mokomaa olleenkaan. Jos myöhemmin haluaisi jatkaa jotain mielenkiintoista keskustelua, ei sitä löydy enää. Blogeista ja keskustelupalstoilta löytyy. Ja faceen jos linkittää oman bloginsa, kommentit tulevat myös sin...

 Helsingin Sanomat 11.10.204  Tomi Peurakoski "Viraston mielestä viskitapahtumasta kirjoittaminen on mainontaa Aluehallintovirasto kielsi viski-sanan käytön yksityisissä blogeissa Aluehallintovirasto (avi) on kieltänyt kahta suomalaista blogistia kirjoittamasta viskistä, jos se liittyy Helsingissä kahden viikon kuluttua järjestettävään Olut & viskiexpoon. Samalla Olut & viskiexpon nimestä ja logosta piti pudottaa viski-sana pois. Nyt Olutexpo Finland -nimellä järjestettävä tapahtuma sai lopulta anniskeluluvan avilta sillä ehdolla, että Googlesta ei tule linkkiä tapahtumaan hakusanalla "viski", kertoo tapahtuman järjestäjä Mikki Nyman . Avin vaatimuksesta Nyman pyysi kahta blogistia poistamaan yksityisistä blogeistaan kaikki viskiin liittyvät maininnat. Jaskankaljat-blogia pitävä Jaakko Matikainen ja Mushimalt-blogia pitävä Nikolas kertovat, että alun perin he saivat Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valviralta luvan kerto...

Aloitin muutama viikko sitten espanjan opiskelun. Mukavaa vaihtelua ja dementian torjuntaa. Tiedä vaikka joskus ihan hyödyllistäkin jos pääsisi Espanjaan asti. Siitähän se idea lähti kun Marko oli viime talvena Barcelonassa leirikoulussa ja siellä olisi nyt katalonialainen sohva ottamassa vastaan pohjoisen kansaa. Ihan alussa opeteltiin tietenkin lausumissäännöt, mutta ne ovat vielä hakusessa ainakin allekirjoittaneella. Espanjassa nimittäin kaksi meikäläisittäin täysin selkeää kirjainta menee tehokkaasti sekaisin. V lausutaan beenä jos sana alkaa v:llä, mutta muuten b:nä paitsi jos b on kahden vokaalin välissä eikä ole väliä ovatko ne vokaalit samaa sanaa vai ei. Menikö jakeluun? Ei minullekaan. Tämän viikon tunnin aluksi kuunneltiin kappale 2, jossa ihmiset kertovat keitä ovat ja mistä. - Onko kysyttävää, ope kysyi nauhan loputtua. - Mie en kyllä vieläkään tajua noita veetä ja beetä että miten ne menee! - Otahan nyt ihan rauhallisesti. Olet vasta aloittanut espanjan opiskelun...

Sen siitä sai kun sinkkuaika loppui. Joutui häihin. Ennen kuin onnitteluja alkaa sadella, mainittakoon että eivät olleet meidän vaan Markon serkun häät, jonne pääsin avecina mukaan ja samalla tutustumaan uusiin sukulaisiin. Marko nauroi jossain vaiheessa, että nyt on sinutkin ikuistettu moneen perhealbumiin. Sen verran harvoin asianomainenkaan niitä sukulaisia näkee, että oma hommansa oli selittää jokaiselle erikseen, että niin ja niin kauan ollaan oltu yhdessä ja en ole näitten poikien äiti. Perjantaina nakkasin koirat Katille ja Kimmolle hoitoon ja suuntasin kaupunkiin hakemaan seurueeni. Käännettiin keula kohti Juvaa, jossa yövyttiin Markon toisen serkun luona. Häät olivat lauantaina Kuusankoskella ja helpotti kaikkien elämää kun ei tarvinnut ajaa koko matkaa yhteen putkeen. Hääjuhla oli harvinaisen onnistunut tilaisuus ilmeisesti siksi, että bestmanilla oli tilanne hallussa koko ajan ja homma eteni supsikkaasti. Istumajärjestys oli ennalta suunniteltu ja pieniä yksityiskohtia...

Marko oli meillä yökylässä ja lähti tänä aamuna Passatilla kouluun. Se oli ihan suunniteltu juttu, että haen auton sitten kun ehdin ja samalla voisin sivistää stressikoira Hippaa julkisella liikenteellä ja kaupunkihumulla. Miimi soitti aamulla ja kyseli porukkalenkille, joten tavattiin meillä. Nuoriso päästi jälleennäkemisen riemun kattoon asti ja riehui antaumuksella. Viian niskapörrö löytyi enimmäkseen Hipan suusta. Ensin suunnittelin linja-autoa kaupunkiin menoon, mutta sitten kiskot kirskuivat mieleen. Miksi en menisi junalla kun sen meidän kylällä pysähtyy? Lippu maksoi 5,20 euroa, mutta Hipalle en tietenkään osannut ostaa lippua. Miimi nakkasi meidät asemalle ja jäi ystävällisesti vahtimaan, että selvittiin myös junaan. Hippa ei tykännyt olostaan, kuten osasin arvata. En tiedä saako sitä ikinä tottumaan omien pienten ympyröitten ulkopuolisiin olosuhteisiin, mutta aina kannattaa yrittää siedätystä. Hippa näyttää kuvassa levolliselta, mutta läähätys ja monet pyörinnät ...

Elämä on jaksoja ja yksi jakso päättyi tänään. Viimeinen virallinen päivä nykyisessä (eli entisessä) työpaikassani. Vaikka silloin viime vuoden tammikuussa iloitsin lahjapakettina syliin pudotetusta työpaikasta, iloa ei riittänyt pitkälle ja loppuaika oli kärvistelyä. Jos joku ei sovi niin se ei sovi eikä vastaan kannata rimpuilla. Sillä vain sairastuttaa itsensä koko ajan pahemmin ja niin kävi. Työnkuvani oli toimistotyötä, josta iso osa asiakaspalvelua ja sekin mokoma vielä enimmäkseen puhelimessa. Puhelinkammoisen unelma-aikaa. Monien tutkimusten ja haastattelujen jälkeen selitys kaikille sosiaalisten tilanteiden mokailuilleni ja muulle elämänmittaiselle stressille tuli toissa viikolla kun sain diagnoosin F84.5 eli Aspergerin syndrooma. Jännä fiilis. Kaikki on kuin ennenkin, mutta silti mikään ei ole niin kuin ennen. Ymmärrys omaa itseä kohtaan nousi huimasti ja säälimätön täydellisyydentavoittelun ruoska asettui aloilleen. Naputtelen tästä aiheesta varmaan vielä jossain vaihe...

Tämän päivän Hesarissa oli kuvitteellinen juttu siitä, mitä tapahtuisi jos sähkön kantaverkko pimenisi kokonaan. En näköjään osaa linkittää juttua, mutta sen mukaan Suomi olisi kaaoksessa kolmessa tunnissa. Hyvin ymmärrettävää. Sähkö on niin arkea, ettei sitä huomaa ja sitten kun sitä ei ole, ollaan ihmeissään. Kaikki pysähtyy. Jutusta tuli mieleen yläasteen äikäntunti keskimäärin vuonna 1987 kun kirjoitettiin aine aiheesta Elämää vuonna 2015 tai 2020, en enää muista tarkkaa vuosilukua, mutta näillä main mentiin. Minun aineessa ajeltiin sähköautoilla ja tietenkin tapahtui katastrofi, jolloin autot kaiken muun muassa pysähtyivät. Ope luki aineen ääneen ja luokkakavereitten palaute oli raakaa: "Voi v***n idiootti! Miten ne autot muka ajaa sähköjohdot perässä jos ne kerta sähkökatkoksessa pysähtyy? Vähänkö oot tyhmä." Harmitti hemmetisti, koska en tietenkään osannut selittää, että enpä ole ajatellut sinne asti, mutta niin siinä vaan käy.  Nykyään ajellaan sähkö...