Lomaa joutilaisuudesta
Päätin lähteä heti vuoden vaihtumisen jälkeen Senjan luokse muutamaksi päiväksi kun hän sattui olemaan sairaslomalla ja seuraa vailla. Perjantaina heti aamutuimaan lähdettiin tyttöjen kanssa ajelemaan ja poikettiin Sipoon kautta Sarin ja Sanden luokse hetkeksi höpöttelemään. Jos hengenheimolaisia asuu Kehä III:n tuntumassa niin kyllähän sinne asti voi ajaa heitä tapaamaan. Muutaman kuukauden sisällä on tullut käytyä useamman aussietuttavan luona ihan muuten vaan. Mukavaa, ja meillekin saa tulla käymään vaikka vasiten jos ei muuten tänne päin ole muuta asiaa.
Mitään sen ihmeempää ohjelmaa ei ollut, pelkästään pikkuhommia ja oleskelua. Klaukkala on rajusti kasvava alue ja tutkimusretkilläni pääsin ihastelemaan taas uusia taloja. Nykytrendi on edelleen aika kartanomainen. Hienoja katsella, mutta en haluaisi itselleni. Minä tiedän tarkkaan minkälaisen talon rakentaisin - jos semmoinen tilanne taloudellisesti pääsisi tapahtumaan - ja se talo ei ole koolla pilattu.
Siinä jutellessa puhe siirtyi Atteen, jolla on ollut pientä ongelmaa koulu- ja siviilielämässä, mutta voiton puolella ollaan eikä mistään vakavasta ole kyse.
"No, semmoinen poika kun äitikin. Mullehan diagnosoitiin Asperger nyt syksyllä."
"Täh? Tai en mie kyllä oikeestaan oo yhtään yllättynyt." Senja totesi.
"Täh?"
Oli minun vuoro olla kysymysmerkkinä.
"No kun sulla on ollut tapana julistaa omia mielipiteitäs hyvinkin äänekkäästi etkä yhtään ajattele, että miltä siitä toisesta ihmisestä tuntuu. Ne vaan plopsahtelee siusta ilman että ite ees tajuat koko tilannetta."
En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Naulan kantaan ja ihmeissään tässä on sen takia saanut olla. Senja tietää työnsä puolesta tämän oireyhtymän peruspiirteet ja olen tosi kiitollinen ensinnäkin siitä, että on yksi ihminen jolle ei tarvitse selittää. Toisekseen sama ihminen on silti jaksanut sietää minua vuosi toisensa perään. On heitä onneksi muitakin. Ehkä lähetän anteeksipyynnön kaikista töykeilyistäni koko maailmalle ja lupaan yrittää entistä sinnikkäämmin käyttäytyä ihmisiksi.
Senjan 17-vuotias poika oli vielä uudenvuodenvieton jälkeisellä lomalla ja palasi kavereittensa luota puolenyön kieppeillä. Hipan ja Jatsin mielestä lauma ja koko tilanne oli vakiintunut, mutta sitten kesken yöunien tuleekin lisää porukkaa. Voi hyvänen aika sitä meteliä! Silloin jos ei naapureissa luultu, että täällä suunnilleen tapetaan jotakuta niin ei sitten ikinä. Minä nukuin peräkammarissa ja Jyry jäi sohvalle kun lauantaina oli joka tapauksessa lähdössä kotimatkalle. Sen verran vieras tyyppi oli noille muuan hirviöille, ettei kumpikaan änkeytynyt viereen nukkumaan.
Eräänä iltana tuli puheeksi vanhat elokuvat ja sarjat. Senja kertoi löytäneensä jostain kaupasta 80-luvun lopulla esitetyn Sidney Sheldonin samannimiseen kirjaan perustuvan sarjan Jos huominen tulee. Opiskelin silloin Ilomantsissa ja muistan kun sitä asuntolassa katsottiin ja oli ihan tajuttoman hyvä. Ikinä se ei tullut uusintana ja nyt se oli tilaisuus nähdä! Saman tien tuumasta toimeksi.
DVD:t oli parempi katsoa pleikan kautta, mutta ei saatu mokomaa vehjettä toimimaan. Markon luona katsotaan myö elokuvat pleikalla, joten soitin hänelle että saadaan vähän konsultaatiota. Hyvä kun oli puhelimen päässä, niillä neuvoilla saatiin levy pyörimään. Se oli kolmen levyn ja reilun viiden tunnin maraton. Erätauoilla pidettiin koiranlenkitys- ja iltapalatauko että jaksoi jatkaa. Kyllä oli hyvä, kertakaikkiaan.
Senjalla olisi ollut myös Paluu Eedeniin, mutta se maraton olisi mennyt mahdottomuuksiin. En voinut pidentää lomaa ihan noin vaan.
Sunnuntaina kävin myös tädin luona kylässä kun Kaivokselaan on vain lyhyt pyörähdys Klaukkalasta. Terveisiä pyysivät toimittamaan, mutta isällä ja sisaruksilla on keskinäistä kanssakäymistä sen verran tiheään, että ehti itse välittää omat terveisensä ennen kuin minä muistin koko asiaa. On tämä pää varsinainen tehopakkaus.
Kotiläksyksi jäi Islanninmatkailun opiskelu. Senja on joskus ollut ratsastusvaelluksella Islannissa ja mietti, että sinne on päästävä toistekin ja minä voisin lähteä mukaan. Ratsastettiinhan me Rodoksellakin muutama vuosi sitten ja se lenkki oli tyyliä kädet verillä kisavimman pidättelyä. Issikoitten kanssa saattaisi olla huomattavasti rennompaa matkantekoa.
Eräästä blogista bongasin vinkin, että kannattaa mennä syksyllä kun illat ovat pimeitä. Hyvällä tuurilla ilma on selkeä ja näkyisi revontulia. Jees!
Loppiaisaattoiltana kotiuduin ja huomasin, että kanojen hoitajat olivat hoitaneet puoli taloutta kanalan lisäksi. Kontrahtiin ei kuulunut pihan auraus eikä puitten kantaminen sisälle, mutta en toki valita. Kiitokset Untolle ja Päiville siitä. Kanajengi oli kuulemma vähän katsellut ihmeissään vieraita hoitajia, mutta ruoka oli kelvannut ja tuotanto pysynyt entisellään.
Apassionataan ei ole enää kuin vajaa neljä viikkoa aikaa, joten seuraavaa kyläilyä odotellessa.
Mitään sen ihmeempää ohjelmaa ei ollut, pelkästään pikkuhommia ja oleskelua. Klaukkala on rajusti kasvava alue ja tutkimusretkilläni pääsin ihastelemaan taas uusia taloja. Nykytrendi on edelleen aika kartanomainen. Hienoja katsella, mutta en haluaisi itselleni. Minä tiedän tarkkaan minkälaisen talon rakentaisin - jos semmoinen tilanne taloudellisesti pääsisi tapahtumaan - ja se talo ei ole koolla pilattu.
Siinä jutellessa puhe siirtyi Atteen, jolla on ollut pientä ongelmaa koulu- ja siviilielämässä, mutta voiton puolella ollaan eikä mistään vakavasta ole kyse.
"No, semmoinen poika kun äitikin. Mullehan diagnosoitiin Asperger nyt syksyllä."
"Täh? Tai en mie kyllä oikeestaan oo yhtään yllättynyt." Senja totesi.
"Täh?"
Oli minun vuoro olla kysymysmerkkinä.
"No kun sulla on ollut tapana julistaa omia mielipiteitäs hyvinkin äänekkäästi etkä yhtään ajattele, että miltä siitä toisesta ihmisestä tuntuu. Ne vaan plopsahtelee siusta ilman että ite ees tajuat koko tilannetta."
En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Naulan kantaan ja ihmeissään tässä on sen takia saanut olla. Senja tietää työnsä puolesta tämän oireyhtymän peruspiirteet ja olen tosi kiitollinen ensinnäkin siitä, että on yksi ihminen jolle ei tarvitse selittää. Toisekseen sama ihminen on silti jaksanut sietää minua vuosi toisensa perään. On heitä onneksi muitakin. Ehkä lähetän anteeksipyynnön kaikista töykeilyistäni koko maailmalle ja lupaan yrittää entistä sinnikkäämmin käyttäytyä ihmisiksi.
Senjan 17-vuotias poika oli vielä uudenvuodenvieton jälkeisellä lomalla ja palasi kavereittensa luota puolenyön kieppeillä. Hipan ja Jatsin mielestä lauma ja koko tilanne oli vakiintunut, mutta sitten kesken yöunien tuleekin lisää porukkaa. Voi hyvänen aika sitä meteliä! Silloin jos ei naapureissa luultu, että täällä suunnilleen tapetaan jotakuta niin ei sitten ikinä. Minä nukuin peräkammarissa ja Jyry jäi sohvalle kun lauantaina oli joka tapauksessa lähdössä kotimatkalle. Sen verran vieras tyyppi oli noille muuan hirviöille, ettei kumpikaan änkeytynyt viereen nukkumaan.
Eräänä iltana tuli puheeksi vanhat elokuvat ja sarjat. Senja kertoi löytäneensä jostain kaupasta 80-luvun lopulla esitetyn Sidney Sheldonin samannimiseen kirjaan perustuvan sarjan Jos huominen tulee. Opiskelin silloin Ilomantsissa ja muistan kun sitä asuntolassa katsottiin ja oli ihan tajuttoman hyvä. Ikinä se ei tullut uusintana ja nyt se oli tilaisuus nähdä! Saman tien tuumasta toimeksi.
DVD:t oli parempi katsoa pleikan kautta, mutta ei saatu mokomaa vehjettä toimimaan. Markon luona katsotaan myö elokuvat pleikalla, joten soitin hänelle että saadaan vähän konsultaatiota. Hyvä kun oli puhelimen päässä, niillä neuvoilla saatiin levy pyörimään. Se oli kolmen levyn ja reilun viiden tunnin maraton. Erätauoilla pidettiin koiranlenkitys- ja iltapalatauko että jaksoi jatkaa. Kyllä oli hyvä, kertakaikkiaan.
Senjalla olisi ollut myös Paluu Eedeniin, mutta se maraton olisi mennyt mahdottomuuksiin. En voinut pidentää lomaa ihan noin vaan.
Sunnuntaina kävin myös tädin luona kylässä kun Kaivokselaan on vain lyhyt pyörähdys Klaukkalasta. Terveisiä pyysivät toimittamaan, mutta isällä ja sisaruksilla on keskinäistä kanssakäymistä sen verran tiheään, että ehti itse välittää omat terveisensä ennen kuin minä muistin koko asiaa. On tämä pää varsinainen tehopakkaus.
Kotiläksyksi jäi Islanninmatkailun opiskelu. Senja on joskus ollut ratsastusvaelluksella Islannissa ja mietti, että sinne on päästävä toistekin ja minä voisin lähteä mukaan. Ratsastettiinhan me Rodoksellakin muutama vuosi sitten ja se lenkki oli tyyliä kädet verillä kisavimman pidättelyä. Issikoitten kanssa saattaisi olla huomattavasti rennompaa matkantekoa.
Eräästä blogista bongasin vinkin, että kannattaa mennä syksyllä kun illat ovat pimeitä. Hyvällä tuurilla ilma on selkeä ja näkyisi revontulia. Jees!
Loppiaisaattoiltana kotiuduin ja huomasin, että kanojen hoitajat olivat hoitaneet puoli taloutta kanalan lisäksi. Kontrahtiin ei kuulunut pihan auraus eikä puitten kantaminen sisälle, mutta en toki valita. Kiitokset Untolle ja Päiville siitä. Kanajengi oli kuulemma vähän katsellut ihmeissään vieraita hoitajia, mutta ruoka oli kelvannut ja tuotanto pysynyt entisellään.
Apassionataan ei ole enää kuin vajaa neljä viikkoa aikaa, joten seuraavaa kyläilyä odotellessa.
Kommentit