Koiraa luulin pyytäneeni, mutta mitä sainkaan


                                                         Kuvaaja: IG Kaiku Photography

 

Kaikki koirani ovat olleet narttuja, koska jostain syystä olen narttukoiraihminen. Jatsi tuli meille Miimin aloitteesta, Hippa oli pentueen ainoa narttu ja samoin Nomsan valinta pentueesta oli helppo, koska se oli ainoa tyttöpentu. Vai valitsiko Nomsa minut omistajakseen? Vai miksikä se minut valitsi?

Jo pikkupentuna Nomsa oli erilainen kuin aiemmat aussieni. Se oli itsenäinen ja jääräpäinen oman tiensä kulkija, mutta silti äärettömän kiltti. Tyyni kuin viilipytty lähes kaikissa tilanteissa, aussieksi ylimaallisen rauhallinen ja hiljainen, käsittämättömän haukkumaton. Ainoat asiat, mitä Nomsa pelkäsi, oli mattojen tamppaaminen ja pulttipyssyn tärinä (järkyttävä ääni, en itsekään sitä siedä). Rakastin ja rakastan edelleen Nomsaa ja se minua, mutta jotain jännää meidän suhteessa alusta lähtien oli. En saanut siihen semmoista yhteyttä kuin muihin koiriini. Suurin haaste oli se, että se oli ensimmäinen koirani, joka ei ollut automaattisesti koirasosiaalinen. Nomsalle kaikki koirakohtaamiset vielä kuuden vuoden jälkeenkin ovat kauhistuksia. Se on pitänyt totuttaa jokaiseen lajitoveriin erikseen, joten kavereiden hankkiminen on ollut kohtalaisen hidasta. Parannusta tilanteeseen ei ole harjoittelusta huolimatta tullut, vaan pikemminkin mennyt pahenemaan päin. Myös vastaantuleville ihmisille pitää ensin räyhähtää, kunnes huomaa tilanteen vaarattomaksi. Vahti- ja puolustusviettiä siis piisaa.

Nomsan muutettua meille ajattelin, että josko nyt pitkän tauon jälkeen saisin palveluskoiran. En saanut. Nomsa ei oppinut niitä alkeellisimpiakaan tottelevaisuusjuttuja, joista aiempien koirien kanssa olin tottunut lähtemään liikkeelle. Se ei sallinut koskettaa itseään hyvittelymielessä eikä halunnut olla minun lähellä (paitsi sohvalla rauhallisissa kotioloissa kyllä nautti sylittelystä ja silittelystä). Se ei leikkinyt eli kaikki pallonheitto- ja narunvetopalkkaukset olivat pois laskuista. Esineitä se ei kanna, varsinkaan minulle. Onneksi se on alusta lähtien ollut ahne, joten asia helpottui edes vähän. Pk-lajit oli siis poissuljettu, koska en halunnut saattaa Nomsaa epäsosiaalisuutensa takia ahdistavaan tilanteeseen tottiskentällä enkä opettaa pakolla noutoa ja esineruutua.

Paimennustaippareissa kävimme Nomsan ollessa 1 v 4 kk ja se meni heittämällä läpi. Kumma kyllä, paimennuskaan ei lähtenyt tämän jälkeen luistamaan.

Mitä jää jäljelle? Kysyin Nomsalta, mitä se itse haluaisi harrastaa, ja vastaus oli agility. En muutamaa kokeilua lukuunottamatta ole koskaan ollut kiinnostunut moisesta lajista, mutta mitäpä ei koiransa vuoksi tekisi. Alkeiskurssista jäi tunne, että nyt on jonkinlainen henkinen yhteys koiran kanssa saavutettu, joten jatkoimme harrastusta. Aloin itsekin tykätä touhusta ja nyt en vaihtaisi pois. Tuskien taival sekin on Nomsan kanssa ollut, mutta kisamielessä olemme rimpuilleet tämänhetkiselle 2-luokan tasolle. Tuloksista ei puhuta mitään.

Vein Nomsan 3,5-vuotiaana luonnetestiin, joka selitti osittain asioita. Sen taisteluhalu ja toimintakyky olivat kumpikin -1, mutta hermorakenne +2 eli ei kovinkaan helppo tapaus. Olen pitänyt itseäni tyhmistyneenä koirankouluttajana, mutta testin jälkeen annoin itselleni paljon anteeksi.

Elokuun alussa päätin, että jotain tolkkua tuon koiran ajatusmaailmasta täytyy saada. Mari Pouta on joensuulainen energiahoitaja-näkijä-mitäkaikkealiekin, aivan ihana ihminen, joka pystyy ihmeellisiin asioihin tämän kolmiulotteisen maailman korkeammilla tasoilla. Hän paransi minun yli kaksi vuotta kestäneen ripulin, jonka suhteen lääketiede oli täysin voimaton. Soitin Marille.

”Terve, sinähän hoidat koiriakin?”

”Kyllä vaan, puhelinyhteydellä tai sitten kirjoitan sähköpostiin mitä siitä näen”, Mari selvitti.

”Voisiko tuolle meidän 6-vuotiaalle australianpaimenkoiralle tehdä jotain kun se ei ymmärrä lajitovereitaan? Surettaa kun se joutuu olemaan niin varuillaan jatkuvasti.”

”No, sehän ei ole koira ensinkään”, Mari pamautti heti kättelyssä.

”Se on ollut entisessä elämässään norsu. Joo, ja gasellia minulle näytetään myös. Että tuonne Afrikan suuntaan tässä mennään. Ja nimenomaan naarasnorsu se on ollut, nehän ovat aika aggressiivisia poikasiaan puolustaessaan. Eli sinä olet sille poikanen.”

Leuka loksahti lattiaan saakka. Asiat alkoivat valjeta.

”Tuota noin, sen nimi on Nomsa ja se on zulujen kieltä, tarkoittaa uskollista. Minä olin kymmenen vuotta sitten sairaalassa ja katselin Viidakkoperhe-nimistä sarjaa. Siinä oli perheellä Nomsa-niminen palvelijatar ja päätin jo silloin, että tuo ihastuttava nimi tulee seuraavalle koiralleni.”

”Nonnih”, Mari totesi ikään kuin ei olisi yllättynyt yhtään. Eikä varmasti ollutkaan. Hän kertoi Nomsan olevan erittäin avoin kertomaan asioitaan.

Varasimme ajan varsinaiseen miitinkiin ja kun hetki koitti, soitin Marille ja hän alkoi tulkita Nomsan ajatuksia. Lojuimme molemmat sohvalla vieretysten, että voin tehdä Nomsasta havaintoja.

”Se on ollut myös hevonen.” Mietin, että tuleeko sieltä Nomsan lempeys ja valtava pyrkimys olla ”hyvä koira” ja toimia yhteistyössä ihmisen kanssa. Mene ja tiedä.

”Se pitää ihmisiä söpöinä ja lutusina olentoina ja tykkää silityksistä. Se tykkää myös kodin hiljaisuudesta ja haluaa olla ihan yksin ilman ulkopuolista hässäkkää.”

En yllättynyt. Nomsa kyllä tykkää kun sillä on joskus harvoja kavereita kylässä, mutta esimerkiksi eläväisen Luna-tyttärensä kolmen viikon vierailu tässä taannoin alkoi loppuvaiheessa jo risoa. Sen verran minäkin osaan koiriani tulkita, että Nomsa kertoi haluavansa olla minun kanssa ihan kahdestaan. Samoin harrastaminen on meillä ollut maltillista ja nyt siitä ei sitäkään vähää tarvitse potea huonoa omaatuntoa.

Kysyin Marilta ratkaisua lenkillä liialliseen reaktiivisuuteen muita kulkijoita kohdattaessa sekä kykenemättömyyteen vetoleikkeihin ja esineitten noutamiseen.

”Nomsan aivo ei liiku. Ei se tyhmä ole, mutta opettelee pelkkää olemista. Minäpä lähden teidän kanssa kävelylle ja kerron Nomsalle, että kohtaamisissa se saa kulkea ihan rauhassa.”

Mari keskittyi hetken aikaa.

”Sanoin sille, että koirille ja ihmisille räyhääminen tekee sinut surulliseksi, jolloin Nomsa välittömästi sanoi ”anteeksi”. Tämä koira on kyllä mainio tapaus.”

”Noutamisesta Nomsa sanoo, että se ei näe siinä hommassa järkeä. Se osaa kyllä, mutta edellä mainittu aivon pätkiminen aiheuttaa sen, että yhtäkkiä se ei vaan muista mitä pitää tehdä. Jää katsomaan ja odottamaan seuraavaa ohjetta.” Tämän asian voin allekirjoittaa helposti. Monesti todettu seikka myös agikentällä.

”Kyllä sen voisi opettaa, mutta Nomsan toivomus on, että jos ei ole välttämätöntä niin mielellään olisi ilman.” No herttinen, ei todellakaan ole välttämätöntä. Hyvä kun tuli selvyys.

”Lyhytkestoiset aivojumpat ovat Nomsan mielestä mukavaa tekemistä. Jalkojen välistä pujottelu ja sen semmoinen.” Sitä olemme tehneet. Lenkeillä ja joskus pihassakin olemme harjoitelleet rally-tokoliikkeitä ja siitä Nomsa tykkää. Se on alkanut hyväksyä minun lähellä olemisen, joten voimme tehdä myös tavoitteellisempia aivojumppatehtäviä.

”Vetoleikki on periaatteessa kivaa, mutta sattuu takahampaisiin. Sen vasen ylätakahammas tekee painetta ikeneen ja kalloon.”

Taas sain hämmästellä, sikäli kun tässä mikään enää hämmästyttää. Käytin Nomsan jokin aika takaperin Koirahieroja Satun käsittelyssä ja Satu totesi vasemman leukaperän olevan taaempana kuin oikean. Silloin tajusin, miksi se ei kykene syömään kuin ihan pieniä puruluita. Molemmat hoitajat näkivät saman asian; toinen käsillään, toinen kosmisen verkon kautta. Satu käsitteli Nomsan kalloa ja Mari jatkoi samaa työtä omilla konsteillaan.

Mari jatkoi energiahoidon välittämisellä Nomsan kehoon. Vasemmassa nivusessa on jokin lihaskalvo tai kiinnike tosi kireällä. Sen takia takajalka jää tumpeloksi, Nomsa ei hallitse sitä kunnolla. Todellakin, sen takapään käyttö on melko onnetonta monista harjoitteista huolimatta.

Etujalkojen kohdalla rangan ja lavan välin kireys lähti avautumaan ja rentoutui kallonpohjaan asti. Oikean etujalan kahden ulommaisen varpaan välistä avautui hermorata. Senköhän takia sillä on oikea lapa mennyt jatkuvasti jumiin? Ranka ja lihakset olivat nyt auki, energia kulki sujuvasti.

Kaulan oikean puolen imusolmukkeet olivat tukossa, mutta hoito avasi ne. Vasemman leukaluun vinous oli tehnyt kallon oikealle puolelle tulehdustilan. Se lähti avautumaan kirsuun asti. ”Nyt sillä avautuu näkö- ja hajuaisti paremmaksi. Oikea sierain on ollut huonona”, Mari kertoo.

Samalla Nomsa hyppäsi makuulta ylös ja alkoi nyppiä sohvalla ollutta huopaa etuhampaillaan ja hieroi kuonoaan siihen. Kerroin tämän Marille ja hän sanoi, että sitä kutittaa kun verenkierto ikenissä alkoi elpyä.

”Otetaanpa lenkkeily ja kohtaamistilanne uudestaan, että tehostuu. No niin, pyysin Nomsaa katsomaan sinua kun joku tulee vastaan, mutta sepä – hehhehee – käänsi katseensa kokonaan pois. Päätti, että en kyllä varmasti katso yhtään ketään. On se kyllä melko jääräpää”, Mari naureskelee.

Tällä hetkellä Nomsa taas nukkui, lähes valui sohvaan kun oli niin rentoutunut. Kun Mari pyysi sitä katsomaan minua, se hyppäsi istuvilleen ja tuijotti minua. Silmistä näki sen miettivän, että yhtään en tiedä mitä tässä on meneillään, mutta näin vaan pitää tehdä. Sitten se taas asettui lepäämään ja ottamaan loput hoidosta vastaan.

Olipa mielenkiintoinen sessio se. Iltasella kävimme pienellä kävelyllä ja Nomsa oli hyvin iloisen oloinen. Pari seuraavaa päivää osoitti ihmeitä tapahtuneen. Lenkillä kohtasimme ihmisiä, mutta koira ei tehnyt elettäkään öyhötyksen suuntaan. Se näki tulijat samalla hetkellä kuin minä – herkillä aisteillaan todennäköisesti aiemmin - ja pysyi silti täysin hallinnassa. Ei tarvinnut huutaa naama sinisenä ja tehdä kaikki kikkailut, että kiinnittäisi huomion minuun. Koiria emme tässä vaiheessa ole kohdanneet, mutta ehkä niitä annetaan meille sitten kun on helpommilla tapauksilla harjoiteltu ja luottamus saavutettu. Näinköhän minulla on kohta semmoinen normaali, hyvin käyttäytyvä koira, joka hyväksyy minut johtajakseen. Jo tuo olisi korkea aika.

Testasin Nomsan selän taipuvuutta pyörittämällä namin avulla kiepin. Ennen hoitoa vasemmalle taipui hyvin, mutta oikealle ei. Hoidon jälkeen molemmat puolet onnistuivat erittäin sujuvasti. Kiepautus on muuten ollut Nomsalle vaikea tajuta ilman namihoukutusta. Hoidon jälkeen se onnistui ihan vaan kädellä näyttämällä. Samoin luoksetulon jatkaminen jalkojen välistä on ollut vastenmielinen juttu jopa namin kanssa. Nyt sekin meni kuin itsestään. Ja myös suunta kumman jalan takaa kiertää sivulle, kävi pelkästään omaa päätäni kääntämällä. Ihmeellistä!

Viikon kuluttua hoidosta pääsimme treeneihin. Kun kehon kiristykset olivat poissa, koira kulki, irtosi ja oli ohjattavissa vähän kauempaakin. Olen luullut, että Nomsa ei tee agilitya omasta intohimosta lajiin, vaan palkan perässä, koska on ahne, ja minun mieliksi, koska on niin kiltti. Ehkä se ei ihan niinkään ole. Kukapa haluaa temppuilla, jos kroppaan sattuu.

Treenikavereiden näkeminen varikkoalueella ei aiheuttanut isompia reaktioita, joten silläkin saralla on menty parempaan suuntaan. Saa nähdä miten käy kun minun mielestä maailman ihanimmat ja Nomsan mielestä periviholliset, Arra ja Pämpy, ovat näkösällä.

Mitä muuta muutosta tapahtui? Kuinka ollakaan, viime viikolla osui samalle päivälle sekä siivous että renkaanvaihto. Nomsa ei pelkää enää mattojen tamppausta sen enempää kuin pulttipyssyäkään.

Monen mielestä kaikki edellä mainittu on täyttä huuhaata ja kirjoittaja totaalisen kajahtanut. Se on erittäin ymmärrettävää, mutta eipä muitten mielipiteet kiinnosta minua pätkänkään vertaa. Minä tunnen koirani kaikista parhaiten. Sen mikä se oli ennen ja sen mikä se on nyt. Nomsalla on paljon helpompi olla kun se on enemmän sinut itsensä kanssa. Vain sillä on merkitystä.

 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ykkönen, kakkonen, hevosmies Makkonen...

Liperiä vilkkaimmillaan