...ja sitten etelän humuun!
Ettei elämä kävisi yksitoikkoiseksi, lähdettiin heti messuhumalasta selvittyä pääkaupunkiseudun kierrokselle.
Kaverillani Senjalla oli maanantaina vapaapäivä kun oli viikonlopun kotikotona Parikkalassa. Ajelimma etelään vaihteeksi kuutostietä ja napattiin Senja matkalla kyytiin. Matka meni huomattavasti mukavammin juttuseuran kanssa, vaikka menoa viivästyttivät tietyöt. Perille päästiin vasta kahdeksan kieppeillä.
Asettauduttiin aluksi Espooseen Senjan luokse. Pojat ihmettelivät Jyryn leluja ja me käytettiin koirat iltakävelyllä.
Jatsi tykkäsi oleilla parvekkeella, koska se kotonakin loikoilee kuistilla.
Seuraava päivä meni enimmäkseen keskenään, kun talonväki oli töissä. Kävin eksymässä koirien kanssa jossain Espoon pikkukaduilla, mutta selvisin ihmisten ilmoille ihan omin neuvoin.
Poikien kanssa käytiin läheisessä leikkipuistossa ja oli kerralla mahtava paikka. Ei meillä päin ole mitään vastaavaa. Lapsille ja tämmöiselle lapsenmieliselle täysikasvuiselle se oli täysi taivas. Illalla Senjalla oli ratsastustunti, joten me siirryttiin seuraavaan osoitteeseen eli Vantaalle Hinnin luokse.
Jatsi kohteliaana vieraana teki tupatarkastuksen ja alkoi vihjailla, että voitaisiin jo lähteä kun tämä on nähty. Sori vaan, mutta muutama hetki meni siinä höpötellessä ihmisten kesken.
Jumilla ja Kiksillä oli hiljaisuuskoulutusta koirahuoneessa ja tiukille otti. Kuri oli kova, mutta niin pitää ollakin. Kaupunkioloissa ei remuta kuin siat pellossa.
Irma-tädillä oli jo hätä, että missä ne vieraat viipyy. Retkueen tie vei seuraavaksi Kaivokselaan tuttuun kerrostaloon. Siellä on sentään takapihalla metsikkö, joten Jatsi pääsi viimein vapaaksi juoksemaan. Maalaiskoiralla meinasi mennä hermo kaulapantaan.
Seuraavan aamun kävelyllä löysin jonkun pienen joentapaisen, jossa oli heinäsorsia ja muutama nuori telkkä. Vein Jatsin sisälle ja lähdettiin poikien kanssa niitä ruokkimaan.
Lintujen leipäaamiaisen jälkeen suunnistettiin pysäkille ja Helsinkiin. Poikien lempiharrastus tällä hetkellä on Monopoli ja ainoa nähtävyys, jonka halusivat nähdä, oli Erottaja. Ei puhettakaan Linnanmäestä tai muista huvituksista ja äidin laiha lompsa kiitti viisaita lapsia.
Kaikki asiaan vihkiytyneet tietävät, että jos pelissä vierailee Erottajalla olevassa hotellissa, joutuu pulittamaan siitä lystistä 40 000 ja se tietää yleensä konkurssia. Hyvin ymmärrettävää, että moinen paikka on nähtävä omin silmin.
Harmi vaan, että se ei elävässä elämässä ollutkaan muuta kuin pelkkä tylsä risteys.
Siitä lähdettiin kävelemään Kauppatorille kirsikoita ostamaan. Valikoimissa oli makeita, supermakeita, ekstramakeita ja ties mitä. Olisikohan ne meidän kirsikat olleet tosimakeita, en muista.
Pojat saivat Martilta rahaa kymppi per lärvi jäätelöön, mutta ostin itse jätskit ja annoin luvan ostaa lelut omilla rahoillaan. Stockmannilla käytiin ostamassa lelut ja raikkaanvihreä shortsipuku rotinalahjaksi Helenan ja Peten pojalle.
"Aurinko paistaa ja ei ole aikaa ja pelimanni pellolla pötkötti..."
Aurinko paistoi, mutta aikaa oli ja pelimanni ei pötkötellyt pellolla vaan pellon laidalla. Ja sielläkin penkillä.
Sarjassamme ihmeellisiä kohtaamisia. Kävin Jatsin kanssa lenkillä ja pellonviertä kulkevalla pyörätien lepopenkillä makaili ponnaripäinen mies kitara kainalossa. Ilmeisesti Jatsin läähätys havahdutti häiskän auringonpalvonnastaan kun raotti toista silmäänsä.
"Moi, soitatko jos pyydän kauniisti?"
"Jaa, voishan tuota kokeilla", kaveri sanoi ja alkoi kampeutua penkiltä ylös.
Valitti kyllä samalla ruosteisia taitojaan, vaikka ei olisi ollut pahemmin aihetta. Hyvältä kuulosti minun korvaan eikä lahjahevosen suuhun ole ennenkään kurkittu.
Se hetki oli ihana. Varmasti se elämän suola ja sokeri, minkä vuoksi kannattaa elää.
Ohikulkevat ihmiset katselivat asetelmaa ihmeissään. Sitten kun miekkoselta loppuivat mielestä biisit, jatkettiin juttua ja siinä tuli käsiteltyä kotiseutu, työt ja autot. Aikaa vierähti, mutta onneksi sitä riitti kunnes tyypin piti lähteä omiin harrastuksiinsa.
Tynjälöille lähdin Jatsin kanssa, koska poikien piti päästä rankan päivän jälkeen ajoissa nukkumaan.
Viime näkemästä on aikaa huisin paljon ja Vitraa en ole nähnyt ollenkaan. Tämä Peten mussukka valloitti minutkin heti. Siinä koirassa on huumoria ja sen näki katseesta jo ensi vilkaisulla. Pilkettä riittää silmäkulmassa.
Nuori Tynjälä oli saanut nimekseen Leo Petteri ja ainakin silloin Leksalla oli vähän huono päivä. Väsytti, mutta mahaa nipisteli niin ettei voinut nukkua. Helpotin tuoreitten vanhempien kantelua ja aloin kävelyttää pojua pitkin kämppää. Minä. Lähes vauvojenvihaaja hyssyttelin olallani noin 6-viikkoista ihmistainta. Hämmästelin itsekin, mutta pakko uskoa kun viimeinen puhuja elää. Tarpeeksi hyvien ystävien kohdalla venyy vaikka mihin.
Sitä paitsi virka velvoitti. Kun kerran rotinavieras olin, täytyi valmiiksi laitetut piirakat ja muut tienata.
Kerroin siitä kitaristin kohtaamisesta ja Helena tuumasi, ettei ainakaan tässä ajassa perushelsinkiläisyys ole tarttunut. Ei siellä puhuta vieraalle ihmiselle ihan tuosta vaan hetken mielijohteesta.
Ihan outoa, porukka voi tosiaan tojottaa tuntisotalla bussipysäkillä pukahtamatta toisilleen sanaakaan.
Minä muuten avauduin siinä pysäkillä toisellekin paikalliselle kun poikien kanssa odoteltiin linja-autoa. Meneehän siinä aikakin paljon mukavammin.
Olipa kiva nähdä pitkästä aikaa. Pyritään siihen, että seuraavalla kerralla on koko porukka mukana.
Torstaiaamukin valkeni aurinkoisena ja alettiin koko jengi kokoilla kamppeita. Irma ja Martti lähtivät Kesälahdelle juhannuksen viettoon ja meillä oli kiire selvitä tien päälle ennen ruuhkaa. Kahdeksan kieppeillä lähdettiin ja hyvä oli. Liikennettä riitti, mutta ei tarvinnut madella jonossa. Iltapäivällä Lusin suora oli ollut kuulemma ihan tukossa.
On se reissaaminen yhtä aikaa kivaa ja rankkaa. Kotiinpaluu on aina yhtä mukavaa.
Kaverillani Senjalla oli maanantaina vapaapäivä kun oli viikonlopun kotikotona Parikkalassa. Ajelimma etelään vaihteeksi kuutostietä ja napattiin Senja matkalla kyytiin. Matka meni huomattavasti mukavammin juttuseuran kanssa, vaikka menoa viivästyttivät tietyöt. Perille päästiin vasta kahdeksan kieppeillä.
Asettauduttiin aluksi Espooseen Senjan luokse. Pojat ihmettelivät Jyryn leluja ja me käytettiin koirat iltakävelyllä.
Jatsi tykkäsi oleilla parvekkeella, koska se kotonakin loikoilee kuistilla.
Seuraava päivä meni enimmäkseen keskenään, kun talonväki oli töissä. Kävin eksymässä koirien kanssa jossain Espoon pikkukaduilla, mutta selvisin ihmisten ilmoille ihan omin neuvoin.
Poikien kanssa käytiin läheisessä leikkipuistossa ja oli kerralla mahtava paikka. Ei meillä päin ole mitään vastaavaa. Lapsille ja tämmöiselle lapsenmieliselle täysikasvuiselle se oli täysi taivas. Illalla Senjalla oli ratsastustunti, joten me siirryttiin seuraavaan osoitteeseen eli Vantaalle Hinnin luokse.
Jatsi kohteliaana vieraana teki tupatarkastuksen ja alkoi vihjailla, että voitaisiin jo lähteä kun tämä on nähty. Sori vaan, mutta muutama hetki meni siinä höpötellessä ihmisten kesken.
Jumilla ja Kiksillä oli hiljaisuuskoulutusta koirahuoneessa ja tiukille otti. Kuri oli kova, mutta niin pitää ollakin. Kaupunkioloissa ei remuta kuin siat pellossa.
Irma-tädillä oli jo hätä, että missä ne vieraat viipyy. Retkueen tie vei seuraavaksi Kaivokselaan tuttuun kerrostaloon. Siellä on sentään takapihalla metsikkö, joten Jatsi pääsi viimein vapaaksi juoksemaan. Maalaiskoiralla meinasi mennä hermo kaulapantaan.
Seuraavan aamun kävelyllä löysin jonkun pienen joentapaisen, jossa oli heinäsorsia ja muutama nuori telkkä. Vein Jatsin sisälle ja lähdettiin poikien kanssa niitä ruokkimaan.
Lintujen leipäaamiaisen jälkeen suunnistettiin pysäkille ja Helsinkiin. Poikien lempiharrastus tällä hetkellä on Monopoli ja ainoa nähtävyys, jonka halusivat nähdä, oli Erottaja. Ei puhettakaan Linnanmäestä tai muista huvituksista ja äidin laiha lompsa kiitti viisaita lapsia.
Kaikki asiaan vihkiytyneet tietävät, että jos pelissä vierailee Erottajalla olevassa hotellissa, joutuu pulittamaan siitä lystistä 40 000 ja se tietää yleensä konkurssia. Hyvin ymmärrettävää, että moinen paikka on nähtävä omin silmin.
Harmi vaan, että se ei elävässä elämässä ollutkaan muuta kuin pelkkä tylsä risteys.
Siitä lähdettiin kävelemään Kauppatorille kirsikoita ostamaan. Valikoimissa oli makeita, supermakeita, ekstramakeita ja ties mitä. Olisikohan ne meidän kirsikat olleet tosimakeita, en muista.
Pojat saivat Martilta rahaa kymppi per lärvi jäätelöön, mutta ostin itse jätskit ja annoin luvan ostaa lelut omilla rahoillaan. Stockmannilla käytiin ostamassa lelut ja raikkaanvihreä shortsipuku rotinalahjaksi Helenan ja Peten pojalle.
"Aurinko paistaa ja ei ole aikaa ja pelimanni pellolla pötkötti..."
Aurinko paistoi, mutta aikaa oli ja pelimanni ei pötkötellyt pellolla vaan pellon laidalla. Ja sielläkin penkillä.
Sarjassamme ihmeellisiä kohtaamisia. Kävin Jatsin kanssa lenkillä ja pellonviertä kulkevalla pyörätien lepopenkillä makaili ponnaripäinen mies kitara kainalossa. Ilmeisesti Jatsin läähätys havahdutti häiskän auringonpalvonnastaan kun raotti toista silmäänsä.
"Moi, soitatko jos pyydän kauniisti?"
"Jaa, voishan tuota kokeilla", kaveri sanoi ja alkoi kampeutua penkiltä ylös.
Valitti kyllä samalla ruosteisia taitojaan, vaikka ei olisi ollut pahemmin aihetta. Hyvältä kuulosti minun korvaan eikä lahjahevosen suuhun ole ennenkään kurkittu.
Se hetki oli ihana. Varmasti se elämän suola ja sokeri, minkä vuoksi kannattaa elää.
Ohikulkevat ihmiset katselivat asetelmaa ihmeissään. Sitten kun miekkoselta loppuivat mielestä biisit, jatkettiin juttua ja siinä tuli käsiteltyä kotiseutu, työt ja autot. Aikaa vierähti, mutta onneksi sitä riitti kunnes tyypin piti lähteä omiin harrastuksiinsa.
Tynjälöille lähdin Jatsin kanssa, koska poikien piti päästä rankan päivän jälkeen ajoissa nukkumaan.
Viime näkemästä on aikaa huisin paljon ja Vitraa en ole nähnyt ollenkaan. Tämä Peten mussukka valloitti minutkin heti. Siinä koirassa on huumoria ja sen näki katseesta jo ensi vilkaisulla. Pilkettä riittää silmäkulmassa.
Nuori Tynjälä oli saanut nimekseen Leo Petteri ja ainakin silloin Leksalla oli vähän huono päivä. Väsytti, mutta mahaa nipisteli niin ettei voinut nukkua. Helpotin tuoreitten vanhempien kantelua ja aloin kävelyttää pojua pitkin kämppää. Minä. Lähes vauvojenvihaaja hyssyttelin olallani noin 6-viikkoista ihmistainta. Hämmästelin itsekin, mutta pakko uskoa kun viimeinen puhuja elää. Tarpeeksi hyvien ystävien kohdalla venyy vaikka mihin.
Sitä paitsi virka velvoitti. Kun kerran rotinavieras olin, täytyi valmiiksi laitetut piirakat ja muut tienata.
Kerroin siitä kitaristin kohtaamisesta ja Helena tuumasi, ettei ainakaan tässä ajassa perushelsinkiläisyys ole tarttunut. Ei siellä puhuta vieraalle ihmiselle ihan tuosta vaan hetken mielijohteesta.
Ihan outoa, porukka voi tosiaan tojottaa tuntisotalla bussipysäkillä pukahtamatta toisilleen sanaakaan.
Minä muuten avauduin siinä pysäkillä toisellekin paikalliselle kun poikien kanssa odoteltiin linja-autoa. Meneehän siinä aikakin paljon mukavammin.
Olipa kiva nähdä pitkästä aikaa. Pyritään siihen, että seuraavalla kerralla on koko porukka mukana.
Torstaiaamukin valkeni aurinkoisena ja alettiin koko jengi kokoilla kamppeita. Irma ja Martti lähtivät Kesälahdelle juhannuksen viettoon ja meillä oli kiire selvitä tien päälle ennen ruuhkaa. Kahdeksan kieppeillä lähdettiin ja hyvä oli. Liikennettä riitti, mutta ei tarvinnut madella jonossa. Iltapäivällä Lusin suora oli ollut kuulemma ihan tukossa.
On se reissaaminen yhtä aikaa kivaa ja rankkaa. Kotiinpaluu on aina yhtä mukavaa.
Kommentit